Olen monesti saanut kuulla ns. ulkopuolisilta tahoilta olevani pakkomielteinen liikkumisieni suhteen. Ja yhtä monta kertaa olen pahoittanut mieleni näistä kommenteista. Kyllä, saatan olla pakkomielteinen, jos se tarkoittaa sitä, että herään aamuisin kuudelta lenkille ehtiäkseni tekemään sen ns. tuoreilla jaloilla ennemmin kuin väsyneenä monen tunnin työpäivän eli monen tunnin seisomisen ja kävelyn jälkeen. Saatan olla pakkomielteinen, jos se tarkoittaa sitä, että jätän välistä normaalien nuorten ihmisten mielestä kivoja asioita, siksi että haluan asettaa urheilemiseni monissa asioissa etusijalle enkä pilata hyvää treeniviikkoa vaikkapa makaamalla sohvalla kokonaista päivää vain siksi, että olisin käynyt hankkimassa itselleni huonon olon edellisenä yönä baarista. Saatan olla pakkomielteinen myös siinä mielessä, että urheilu on mielessäni ns. koko ajan. Pohdin jatkuvasti sitä, miten sovitan treenit arkeeni voidakseni suoriutua niistä mahdollisimman hyvin. Mietin kaikki syömiseni ja muut tekemiseni urheilemisen mukaan. Kuljen julkisilla paikoilla pienen peikon näköisenä, kun käytän mieluummin sen ylimääräisen vartin vaikka venyttelyyn kuin itseni meikkaamiseen ja laittamiseen.
Kuitenkin, näille ulkopuolisille kommentoijille sanan pakkomielteinen sisältö tuntuu olevan merkitykseltään erilainen. Loukattuani polveni kävin keppieni kanssa lähes päivittäin salilla ja vesijuoksemassa, kun en vain osannut olla paikoillani. Koska en treenannut jaloillani mitään moneen kuukauteen, lihakset hävisivät niistä aika tehokkaasti ja paino tippui kahdessa ja puolessa kuukaudessa leikkauksen jälkeisen makoilunkin seurauksena yli 10kg. Koko kesän sain kuulla kommentteja siitä, että olen syömishäiriöinen ja sairas, kun käyn treenaamassa kepeistä huolimatta ja paino tippui melko hurjasti. Aiemmin ihan oikeasta syömishäiriöstä kärsineenä nuo kommentit sattuivat hurjasti, kun ainoa tarkoitus treenaamisellani oli se, että edes jonkinlainen treenipohja säilyisi loukkaantumisesta huolimatta ja leikkauksen jälkeisen treenin aloittaminen ei olisi niin vaikeaa.
Nyt ns. terveenä aikana pakkomielle -kommentit tulevat useimmiten henkilöiltä, jotka itsekin treenailevat. Kuntoillakseen, laihtuakseen, pysyäkseen hoikkina. Nämä henkilöt käyvät jumpissa / salilla / hölkkäämässä sen virallisten suositusten mukaisen terveellisen määrän, siis n.5h viikossa ja heillä tuntuu olevan jonkinlainen päähänpinttymä siitä, että vain heidän tiensä on ainoa oikea ja kaikki siitä poikkeava jotenkin sairasta. Tavalliselle kuntoliikkujalle, jolla ei välttämättä ole kilpaurheilutaustaa varsinkaan yksilölajeista, voi olla käsittämätöntä se ero, mikä lopulta on kuntoilijan ja urheilijan siis liikunnan ja urheilun välillä. Liikunta ja kuntoilu on pääsääntöisesti aina hauskaa ja sen kanssa ei ole niin tarkkaa, jos jonain päivänä treeni jää välistä krapulan takia tai lenkille lähteminen ei huvitakaan sateisen sään vuoksi. Kun liikunnasta siirrytään urheiluun, väliin jäävillä treeneillä on merkitystä jo ennen kaikkea siksikin, että urheilussa lähtökohtaisesti on tarkoituksena mitata suorituksia, niin itseään kuin myös muita vastaan, kun kuntoilija ehkä koittaa saavuttaa omia tavoitteitaan muutaman kilon painonpudotuksesta alle 2h puolimaratoniin. Oikealle urheilijalle mikään ei riitä ja pyrkimys on aina olla parempi.
Ei-urheilijalle tämä ajattelumalli vaikuttaa varmasti pakkomielteeltä, myönnetään. Enkä sinänsä ihmettele, että elämäntapaani pidetään hulluna. Mutta paljastan teille minua pakkomielteisenä pitäville KUNTOILIJOILLE yhden asian: yhtä lailla kuin te nauratte minulle, minua hymyilyttää ihmiset, jotka puhuvat itsestään URHEILIJOINA ja hetken päästä paljastuukin, että treeni on kaksi kertaa viikossa body pumpia, kerran viikossa hölkkälenkki, kerran pilatesta ja yksi spinning -tunti. Sillä ei nimittäin ole mitään tekemistä urheilun kanssa. Se on liikuntaa, kuntoilua, harrastelua. Mutta silti minä arvostan teitä ja sitä, että jaksatte liikkua ja harrastaa omaksi parhaaksenne, ilman tavoitetta olla harrastamassanne lajissa paras. Toivon vain, että tämä arvostus voisi joskus olla molemminpuolista.
Joskus kuntoilijan ja urheilijan välinen raja voi olla hyvinkin häilyvä. Minulla on tuttuja, jotka treenaavat selvästi enemmän kuin tavallinen liikuntaa harrastava henkilö, mutta kuitenkin ilman sen suurempia kilpailullisia tavoitteita. Heillä treenimäärät ovat jo melko suuria ja liikunnan suhteen on asetettu isojakin tavoitteita, mutta lähtökohtaisesti heistä suurimmalla osalla se pahin kilpailija on oma itse. Halutaan parantaa omia parhaita tuloksia, halutaan selvitä aina vaan vaativammista koitoksista, mutta ei haluta olla parhaita kaikista. Se oma suoritus riittää, vaikka treeniä painetaan välillä aivan hulluntavalla ja verenmaku suussa. Mielestäni on todella hienoa, että pystyy kaivamaan kaiken motivaation vain omasta itsestään ja kehittymisestään.
Itselläni pyöri mielessä vastaavanlainen kuntoilijan ajatusmaailma vielä viime kesänä, kun yritin tehdä paluuta kisaympyröihin täysin keskenkuntoisena. Iloitsin jokaisesta kivuttomasta lenkistä, yritin parantaa omia “testilenkkejäni” viikosta toiseen, halusin kokeilla triathlonia ja osallistuin tyytyväisenä kuntosarjan tapahtumiin. Kun kaikki liikkuminen on kuitenkin 15 vuoden ajan ollut kilpailemista ja jokainen lenkki ollut johonkin kilpailuun tähtäämistä, niin lähes huomaamattani ajatustapa on kääntynyt takaisin siihen tuttuun ja turvalliseen urheilijan ajatteluun kuntoilijan “haluan voittaa itseni” – ajattelusta. Voitin jo itseni kuntouttamalla polveni pitkän kaavan mukaan ja osallistumalla elämäni ensimmäiseen triathlonkisaan. Nyt se ei enää riitä, vaan haluan urheilla ja kuten jokainen urheilija, olla paras. Joskus tulevaisuudessa.
Koska haluan joskus tulevaisuudessa olla paras tai ainakin yrittää sitä, teen uhrauksia. Teen uhrauksia voidakseni harjoitella mahdollisimman ammattimaisesti työnteosta ja opiskelusta huolimatta. Ehkä tämä nykyinen aherrus joskus palkitaan ja saan mahdollisuuden kokeilla rajojani edes muutaman vuoden ajan niin, että ei tarvitsisi tehdä muuta kuin urheilla. Nyt siihen parhaaseen mahdolliseen suoritukseen on pyrittävä näissä vallitsevissa olosuhteissa, vaikkeivät ne edes lähentele optimaalisia. Tekemiseni alkavatkin siis lähestyä ammattimaista urheilua, vaikken olekaan ammattiurheilija. Mielestäni tässä ei ole mitään sen pakkomielteisempää, kuin vaikkapa siinä, että yrittäjä painaa töitää pitämättä lomaa vuosikausiin vain, koska haluaa yrityksensä menestyvän.
Sen myönnän, että tervehenkistä tämä touhuni ei sinänsä enää ole. Liikunnan terveyssuositukset paukkuvat yli komeasti näillä treenimäärillä. Kokoajan on joku paikka vähän kipeänä. Pikkuflunssassa tekee hyvin helposti mieli lähteä treenaamaan edes vähän. Mutta tervehenkisempää tämä ehkä kuitenkin on, kuin se perusopiskelijan “kolme kertaa viikossa kuntosaliketjun jumpassa, kolme kertaa viikossa tanssimassa baarissa niin kovasti, että muistikin katoaa” – liikuntaharrastus. Tai sen perus keski-ikisen kaljamahamiehen “käyn salilla neljästi viikossa kaksi tuntia kerrallaan nostelemassa painavaa rautaa. Loppuajan syön sitten hyvällä omalla tunnolla kebabia ja juon kaljaa” -liikuntaharrastus. Vai mitä?
No, kukin tavallaan. En halua lähteä samalle tielle kuin minun tekemisiäni ilmeisesti mielestään erittäin oikeutetusti kommenoivat ihmiset ja puuttua kenenkään muun harrasteluun, urheiluun tai mahdolliseen liikkumattomuuteen. Minusta tärkeintä on lopulta se, että ihmiset oikeasti liikkuisivat. Ehkä iloisimmaksi minut tekee se näky, kun näet vanhempia lastensa kanssa liikkumassa ja opettamassa näille sellaista elämäntapaa, joka minullekin on opetettu kotona. Eräs nyt jo urheilun lopettanut kaverini totesi vuosia sitten, että hänestä olisi todennäköisesti tullut pikkurikollinen ilman urheilua, mutta urheilu pelasti hänet. Nyt urheilu-uran loppumisen jälkeen hänen sanansa valitettavasti ovat osoittautuneet hieman liiankin hyvin paikkansapitäviksi ja toivon kovasti, että urheilu tai edes liikunta osuisi vielä joskus osaksi tämän kaverin elämää. Samalla tavalla toivon ja uskon, että monen ns. ongelmanuoren ongelmat olisivat ainakin pienempiä, jos heillä olisi muutakin tekemistä kuin hengata kaupungilla. Ei kaikista tarvitse tulla urheilijoita, mutta jokaiselle tekisi hyvää joskus kokea se puhdistava vaikutus, mikä kunnon lenkillä on päälle ja ajatuksille. Siihen saattaa jopa jäädä koukkuun.
Tämä pakkomielteinen ammattimaisesti urheileva hullu suuntaa nyt jokatapauksessa salille. Mukavaa viikkoa ja maanantaipäivää kaikille. Muistakaan liikkua, siitä tulee parempi mieli 
Hyvä Terhi! Itse ihailen sitoutumistasi ja tavoitteellisuuttasi sekä kykyä yhdistää työ, opiskelu ja urheilu. Tsemppiä treeneihin =D
Kiitos, olipas kivasti sanottu
Asiallinen kirjoitus! Ne pakkomielteistä puhuvat eivät ymmärrä kuntoilun ja tavoitteellisen urheilun eroa. Tai sitten ne vain ovat kateellisia, kun toisella on itsekuria treenata oikeasti.
En jaksa uskoa, että kyseessä on kateellisuutta. Enemmänkin varmasti sitä, että ei ymmärretä toisen elämänvalintoja eikä toisaalta osata arvostaa sitä, että uhraa aikaansa jollekin ns. turhalle kuten urheilu. Pääasia, että tästä itse nauttii, mutta joskus olisi mukava, että myös lähipiirin ja urheilumaailman ulkopuoliset näkisivät tässä touhussa jotain hyvää.
Hyvä kirjoitus Terhi!
Itselläni on sellainen periaate, että vähät välitän siitä, mitä muut ajattelevat tai saattavat ajatella. Tässä on vielä sekin pointti, että itse en ole koskaan juurikaan välittänyt mainitsemistasi “normaalien” nuorten ihmisten ns. kivoista asioista. Tai ainakaan niiden väliin jättäminen ei ole tuottanut vaikeuksia. Mun “kivat asiat” kun taitavat olla valtavirrasta poikkeavia.
Arvostan tavoitteellista kestävyysurheilua ja sinulla vaikuttaa olevan suuntaus vahvasti ylöspäin. Iso peukku.
Kiitos peukusta
Kai se on pohjimmiltaan niin, että kestävyysurheilija ymmärtää toista samanlaista kaikkein parhaiten.
Muistan hyvin miten Venlan treenimääriä kauhisteltiin triathlonuran alkuaikoina. Pienen lapsen äiti ja aina treenaa, herranjestas! Venla pahoitti mielensä monet kerrat. Treenien kauhistelu loppui kun V. voitti puolimatkan Suomen mestaruuden. Koirat haukkuu, mutta karavaani kulkee;)
Varmasti on ollut vielä ikävämpi paikka, jos vieraiden kommentointi on osunut nimenomaan äitinä olemiseen. Minulla kun lähinnä kommentit koskevat sitä, että tämä hulluus on minulle itselleni pahasta, olen sairas ja vaikka ties mitä..
Mutta minusta Venlan valinta on ollut rohkea ja myös tuottanut tulosta. Aika harva aikanaan kommentoineista varmaankaan saa tehdä työkseen jotain sellaista, mistä saa niinkin paljon kuin urheilusta. Samaan toivoisin itsellenikin joskus olevan mahdollisuus, ainakin hyvä esimerkki vieressä treeneissä innostaa tulemaan entistä enemmän pakkomielteiseksi
Asiaa!
Mun täytyi ihan pureskella tätä kirjoitusta yön yli… Entäs sitten, jos haluaisi olla paras, mutta edistyminen on niin hidasta, että on tyydyttävä kilpailemaan lähinnä itsensä kanssa? Onko silloin oikeutettu elämään kuin urheilija, vai täytyisikö tyytyä rauhalliseen kuntokeskusjumppailuun ym? Herätti kyllä ajatuksia…
On, ehdottomasti!
Koska ainakin minulle se on lähtökohtaisesti kiinni siitä ajatuksesta ja halusta. Siitä että tahtoo yrittää. Siitä, että toivoisi joskus olevansa paras ja myös tekee asioita sen eteen.
Ja jos tässä puhutaan sinusta, niin meinasin jo käydä kommentoimassa sinun viimeisintä blogia, mutta se ei päästänyt jostain syystä kommenttiani läpi. Olin vain kirjoittamassa sinne, että kyllä se kova kehitys sieltä vielä tulee, isoinakin harppauksina! Se vain vaatii muutaman palasen loksahtamista kohdalleen ja sitten ne muutkin loksahtaa, vähän niinkuin dominonappulat. Sinulla on kuitenkin niin hyvä pohja, mille koko touhua rakentaa ja se etu, että vaikutat tykkäävän kovasti tästä touhusta
Ja kaikistahan ei koskaan tule niitä parhaita. Todennäköisesti ei minustakaan, edes suomen parasta, mutta siitä on silti kiva haaveilla ja sitä on silti kiva tavoitella. Ja kun ainakin itselläni motivaation kerääminen siitä, että vain haluaisin parantaa omaa ennätystäni / näyttää paremmalta / olla terveempi, on todella vaikeaa, niin pitää sitten yrittää olla paras, jotta tulisi lähdettyä lenkille.
Hyvä kirjoitus ! Mikä siinä onkin, että aina pitää toisten elämäntapoja olla vertailemassa ja kritisoimassa. Jokainen taaplaa tyylillään. Isosti tsemppiä siulle treenaamiseen ja kisoihin
Kiitos
Mukava nähdä, että joku muukin ajattelee asioista samansuuntaisesti. On tuntunut välillä, että olen se epäsosiaalinen ilkeä ihminen joka ei viihdy kosteissa illanvietoissa ja on vielä itsekäskin kun ajattelee seuraavaa päivää ja treenejään:)
Kestävyysurheilijoista 95% taitaa olla niitä ilkeitä, epäsosiaalisia tyyppejä. Joskus tuntuu, että selviäisi helpommalla, kun ei yrittäisi edes tutustua muunlaisiin ihmisiin
Nonii, jäädäänpä sitten odottelemaan kehityksen kehittymistä
Siihen asti siis jatkan illanistujaisista aikaisin lähtemistä, kukonlaulun aikaan nousemista, jättimäisen kassin raahamista, pipo korvilla kulkemista jne. tylsää ja niin ihanaa elämäntapani tyytyväisenä. Näyttäispä meitä kuitenki olevan useampia 
Onhan meitä
[...] jo parin päivän takaisessa kirjoituksessani pakkomielteisesti raapustin, minulle liikunnan harrastaminen on ollut aina kilpailullisista lähtökohdista kumpuavaa. [...]
Mä muuten aattelin täsmälleen samoin kuin Kaisa, ja jäin myös miettimään tuota kirjoitusta. Sen verran jäi mietityttämään, että tulin vielä uudelleenkin lukemaan tekstin, samoin kuin kommentit.
Yksi läheinen urheilija on sitä mieltä, että ei ole mitään järkeä kuluttaa niin paljon aikaa urheilemiseen, jos sillä ei elätä itseään, että vähempikin riittäis. No mitäpä mä siihen.
Sitä oon myös miettiny, että voiko yli kolmikymppisenä vielä kehittyä niin paljon, että on joskus taistelemassa mitaleista? Vaikka kuinka motivaatiota on, niin oisko pitäny aatella tätä jo 10 vuotta sitten..
Tuolla sun tutun urheilijan ajatusmaailmalla esim. Minna Kaupin kannattaisi lopettaa suunnistaminen ja aika monen muunkin lajin maailman huippujenkaan on ihan turha enää “harrastella”. Hölmöä minun mielestä.
Ja mitä tuohon kehittymiseen tulee, niin jos aika ajaa ohi yleisen sarjan, niin riittäähän niitä ikäluokkasarjoja sen jälkeen. Ja aika hyvä saa olla, mikäli niissäkin meinaa niitä mitaleita napsia. Aika monta veteraanisarjojen mm-tasolla kisaavaa urheilijaa tunnen hyvinkin läheisesti ja jokaisesta ei voi todeta muuta, kuin että ovat urheilijoita isolla u:lla, vaikka harrastavatkin lajiaan töiden ja perheen ohessa.
Tämä on aina mielenkiintoinen aihe. Olen sitä mieltä, että ihmiset, joilla on tarve dissata/ taivastella toisen treenejä usein kuitenkin ehkä ymmärtävät, että kyse on rankasta hommasta ja takaa hiipii jonkinlainen kateus, koska dissaajalla ei ole ehkä halusta huolimatta rahkeita samaan. Sillä yhdellä psykankurssilla, jonka lukiossa kävin, tätä kutsuttiin projisoinniksi. Siis jos ei itse kykene johonkin, sitä pitää muidenkin tekemänä vähätellä. Toki on niitäkin, jotka eivät vaan käsitä.
Jännää on myös tuo urheilu-sanan käyttö. Tuntuu tosiaan siltä, että melkein mitä tahansa liikuntaa kutsutaan usein urheiluksi. Ehkä siksi, että liikunnalla ja kuntoilulla on vähemmän pro soundi. “Joo mä urheilen tosi paljon.” = käyn kaksi kertaa viikossa spinningissä. Urheiluun mä ainakin yhdistän ehdottomasti jonkinlaisen tavoitteellisuuden. Kilpaurheilu on vielä asia erikseen, mutta kyllä urheilussakin johonkin tähdätään.
Ja tuokin on jännää, miten ihmisillä on tarve ajatella, että joku ei kehity riittävän nopeasti tai joku urheilee “väärässä” elämäntilanteessa (äitinä tms.), jolloin ei oikeasti saisi urheillla ollenkaan. Hirveetä schaibaa. Itse olen miettinyt tätä silloin, kun kehitystä ei ole terveysongelmien takia juuri näkynyt. Ja kun hetken näytti siltä, että tilanne alkaa parantua, kaveri totesi että: “Ai sä jaksat vielä tässä iässä jatkaa.” Olin silloin 25-vuotias. Joo.
Pakko vielä sanoa se, että väitän, että urheileminen (muiden asioiden ohessa tai ilman niitä) eri ikäisenä ja välillä ekstremeltä vaikuttavillakin tavoilla nähdään musta usein paljon sallitummaksi miehillä, kuin naisilla. Tyyppiesimerkki on Mikaela Ingberg, joka itsekin sanoo törmänneensä siihen, että kun opiskelut olivat kasassa ja ura vielä jatkui urheilun parissa, kyselyjä asiasta tuli jatkuvasti. “Miten sä nyt vielä jatkat?” tms. Voi morjens. Tästä voisin jauhaa vaikka miten paljon.
Sama juttu. Ja siksi koitakin mahdollisimman vähän jauhaa niistä täällä. Joskus vain kilahtaa kunnolla päässä ja avaudun tännekin
Onpas hyvä kirjoitus. Tsemppiä, jatka samaan malliin vaan!
Kiitoskiitos