Mikä minua motivoi….

1. Opiskeluun?

Olen aina tykännyt lukemisesta. Opin sen jalon taidon jo 5-vuotiaana, kuulemma, ja koulun aloittaessani luin jo sujuvasti. Ehkä tämänkin vuoksi olen myös aina menestynyt koulussa ja tehnyt sen melko helpolla, ns. yrittämättäni kauheasti. Sama tahti jatkuu edelleen ja odottelenkin yhä, milloin opiskelu muuttuisi haastavaksi muutoinkin kun nykyisen ajankäytön osalta. Ala-astelaisena odotin koulun muuttuvan vaikeaksi yläasteelle siirryttäessä, yläasteella odotin näin käyvän, kun siirrytään lukioon. Lukion päättyessä ajattelin, että viimeistään yliopistossa sitten varmaan saisi tehdä töitä hikihatussa opintomenestyksen eteen, mutta väärässä olin. Todennäköisesti vain nautin tästä touhusta niin paljon ja olen kiinnostunut monenlaisista asioista, niin kaikki tuntuu hyvinkin helpolta. Tai sitten olen ollut riittävän fiksu jättäessäni kaikki matemaattiset ja luonnontieteelliset asiat muiden huoleksi ja keskittynyt itse vain ihmistieteisiin.

Opiskelemaan minua motivoi ehkä eniten sellainen tietty sisälläni asuva kiinnostus erilaisia asioita kohtaan. Istun usein asiansa osaavien luennoitsijoiden luennoilla puolihaltioituneena ja kirjoitan ylös muistiinpanoja kaikenlaisista jännittävistä tiedonmurusista. Onnekseni nykyinen opiskelualani on kaikessa abstraktiudessaan ja pohdinnassaan sellainen, että siitä kiinnostavia asioita löytyy jokaisen nurkan takaa ja tykkään kovasti pohtia erilaisten teorioiden näkymistä arkisessa elämässäni, vaikkapa työpaikallani.

En osaa antaa minkäänlaista neuvoa opiskelumotivaationsa kanssa painiskeleville opiskelijoille tai vielä vähemmän niille ihmisille, jotka ehkä joskus haluaisivat opiskelemaan, mutta eivät oikein tiedä kuitenkaan eivätkä varsinkaan ole motivoituneita hakemaan opiskelupaikkaa. Itselleni on aina ollut selvää, että haluan opiskella ja olen myös aina pitänyt siitä enkä oikein tiedä muusta. Tommi usein vitsailee valokuvamuistillani. Lukunopeuteni nimittäin lähenee sataa sivua tunnissa, niin että vielä kuitenkin muistan ja ymmärrän lukemani asiat. Opiskelumotivaationi kaiketi kumpuaakin siitä, että se on aina ollut helppoa ja mukavaa. Ihminen tunnetusti haluaa tehdä mukavia ja helppoja asioita mieluummin kuin ikäviä ja vaikeita. Vielä kun vuorokaudessa olisi muutama tunti lisäaikaa tai opiskelusta maksettaisiin oikeaa palkkaa, niin en ehkä muuta tekisikään treenieni välissä, kuin lukisi ja yrittäisi tulla aina vain (kirja)viisaammaksi.

2. Työntekoon?

Varmasti jokaiselle työntekijällä yksi työnteon motivaattoreista on yksinkertaisesti raha. Minäkin käyn opintojen ja urheilun ohella töissä siksi että minulla olisi rahaa muuhunkin kuin vuokran maksamiseen. Käyn töissä siksi, että voisin syödä hyvää ruokaa, siksi että voisin urheilla ja hankkia siihen tarpeellisia välineitä ja valmennusta. Käyn töissä siksi, että ihan jokaista senttiä ei aina tarvitsisi laskea, vaan voi halutessaan käydä ulkona syömässä tai ostaa sen miljoonannen hauskan värisen jumppatopin.

Olen kuitenkin aloittanut säännöllisen työssäkäymisen jo lukiolaisena asuessani vielä kotona, jolloin siihen ei olisi ollut edes samanlaista rahallista tarvetta kuin nyt. Olen kasvanut perheessä, jossa minut on opetettu siihen, ettei raha kasva puussa ja olen oppinut arvostamaan kovaakin työntekoa. Olenkin kokoajan 18 vuotta täytettyäni pitänyt ns. kunnia-asiana sitä, että olen töissä. Olen kokeillut yhden opiskelusyksyn ajan elää niin, että tein vain opintoja ja urheilin, mutta lopulta halusin välttämättä palata takaisin töihin, kun en saanut mitään tehdyksi ja tunsin oloni vain laiskaksi ja olin turhautunut.

Minusta työnteko on lisäksi varsin mukavaa. Etenkin nykyisessä työpaikassani minulla on huiput työkaverit, jotka ovat joinakin päivinä niitä ainoita sosiaalisia kontakteja elämässäni Tommin lisäksi. On melko hyvää vastapainoa käydä töissä ihmisten keskellä, jos muun osan arjesta viettää pääasiassa yksin joko lenkillä tai opintojen parissa. Lisäksi pidän siitä, että nykyinen työni tavallaan yhdistää rakkaan harrastukseni työntekoon ja ehkä sen kautta voin saada muutaman muunkin ihmisen nauttimaan edes hieman enemmän asiasta, josta itse niin kovasti nautin.

Jokaiseen työpäivään lähtiessä minua motivoi myös se, että työ jota tällä hetkellä teen, liittyy erittäin kiinteästi tulevaisuuden isoon ammatilliseen haaveeseeni ja haluan oppia työstäni mahdollisimman paljon. Joku voi pitää tällaista puhetta hupsuna, kun puhutaan kuitenkin “vain” urheilukaupan myyjän työstä, ei mistään supervirasta tai urapolusta johtajan paikalle, mutta minulle juuri tällä hetkellä tämä nykyinen työni on erittäin mielekästä ja motivoivaa, vaikka välillä väsyttääkin. Työmotivaatiosta kärsiville annankin vinkiksi, että kannattaa etsiä sellainen työ, joka tuntuu itsestä mielekkäältä, olivat muut ympärillä siitä mitä mieltä tahansa. Ikävässä työssä, oli se sitten kuinka arvostettua ja hyvin palkattua tahansa, kyllästyy ja motivaatio katoaa kummasti. Jos ihmisellä ei ole koskaan ollut töissä kivaa, olen sitä mieltä, että työpaikan tai koko ammatin vaihtaminen on siinä vaiheessa paikallaan.

3. Urheilemaan?

Kuten jo parin päivän takaisessa kirjoituksessani pakkomielteisesti raapustin, minulle liikunnan harrastaminen on ollut aina kilpailullisista lähtökohdista kumpuavaa. Ensimmäiset motivaattorit lenkille lähtemiseen ovat aina olleet kilpailullisia. Alkuaikoina olin surkea ja kävin lenkille, etten olisi viimeinen. Sitten aloin tavoitella parhaaksi tulemista. Yhtenä kesänä olinkin Suomen paras nainen ajamaan pyörällä 3km matkaa radalla. Seuraavana vuonna loukkaannuin ja sitten olinkin yhtäkkiä tilanteessa, jossa olin taas surkea ja kävin lenkillä, jotta en olisi viimeinen.

Syksyllä, kun aloitin oikean triathlonharjoittelun, päässäni pyöri ajatus siitä, että ensi kesänä en halua olla viimeinen. Jokaisessa uintitreenissä keskityin kaikin voimin tekniikan harjoitteluun ajatellen kokoajan mielessäni sitä, että en halua ensi kesänä nousta vedestä minuuttikaupalla muita jäljessä ja pilata loppukisaani sillä. En aina osannut edes iloita eteenpäin menemisestä, kun kokoajan ajattelin, että ei tämä vielä riitä ja “olen vieläkin huono kaikkiin muihin verrattuna”, vaikka olin kehittynyt lähtöpisteestä hurjan paljon.

Vaikka kestävyysurheilussa lähtökohtaisesti on kyse oman suorituksen tekemisestä kilpailutilanteessakin ja esimerkiksi väliaikalähtöisissä pyöräily- ja hiihtokisoissa edetään täysin ns. omin voimin ja välttämättä ei edes nähdä muita kilpailijoita, on kilpailu ja muut urheilijat koko ajan läsnä vähintäänkin ajatuksen tasolla. Laiskana päivänä lenkille repii viimeistään se ajatus, että muutkin käyvät lenkillä. Iltariennot jäävät käymättä, kun ajattelee, että seuraavan päivän treeni jää muuten tekemättä ja toiset kuitenkin treenaavat ja menevät edelle. Lepopäivien pitäminen tai sairauden takia huilaaminen on henkisesti hyvin vaikeaa, varsinkin tänä nykyisen sosiaalisen median aikana, kun näkee miten muut ovat samana päivänä tehneet hyviä treenejä. Kokoajan päässä pyörii ajatus siitä, että jos en nyt tee kaikkea mahdollisimman hyvin, jään muista hulluntavalla jälkeen.

Minusta ei olisikaan treenaamaan täysin omin neuvoin, sillä luultavasti tappaisin itseni liialla harjoittelulla ja olemalla pitämättä lepopäiviä ja tekemällä kauheita vetoja jokaikinen päivä. Onneksi sitä varten on olemassa valmentajia. Ja tällä hetkellä minua motivoikin urheilussa kilpailuasetelman lisäksi myös se, että harjoitusohjelmani on mielekäs ja huomaan kehittyväni sitä noudattaessani.

Toisin kuin työn suhteen, raha tai menestys ei ole ollut minulle koskaan motivaattorina urheilun suhteen. Tottakai, voittaminen on kivaa ja tavoittelen parhaaksi tulemista, mutta harrastamani lajit ovat jo itsessäänkin sellaisia, että näillä ei pääse rikastumaan, vaikka olisi kuinka hyvä. Toisin kuin vaikka jääkiekkoilija, minulla ei ole mahdollisuutta tehdä lajiani ammatikseni valtameren toisella puolella 10 vuoden ajan ja elää sitten loppueläämääni siitä tienaamillani rahoilla. Useimmiten paras palkinto pärjäämisestä on se pärjäämisen tunne. Se tunne, että tietää olevansa ainakin sinä tiettynä päivänä ja siinä tietyssä porukassa paras tai vähintäänkin hyvä. Se palkitsee kaikki ne hikiset ja raskaat treeneissä vietetyt tunnit. Raha, maine ja kunnia (heh) tulee sitten mukana, jos on tullakseen.

Kuvat: weheartit.com

Mistä te kaikki lukijat saatte motivaationne liikkumiseen, opiskeluun, töihin tai muihin itsellenne tärkeisiin asioihin?

Lepopäivän viettoa

Viime viikon melko hurja uintimäärä sai heti eilen jatkoa, kun eilisillan yhteistreeneissä vietin altaassa ennätysmäisen pitkän ajan: tasan kaksi tuntia. Eikä tuo aika ihan mitään pelkkää kellumista ollut, vaan uida sai niin kovasti, että välillä pohjekin ilmoitteli olemassaolostaan melkoisen krampin muodossa. Olen usein ennenkin huomannut samanlaista pikkukramppailua sekä treenin jälkeistä päänsärkyä Ylöjärven uintitreenien yhteydessä. Veikkaan “ongelmien” johtuvan siellä olevasta hieman muita halleja lämpimämmästä vedestä yhdistettynä viikon kovimpiin treeneihin sekä olosuhteisiin nähden heikohkoon juomiseen treenien aikana. Ensi viikolla aionkin ottaa altaan reunalle mukaan myös urheilujuomaa sekä kokonaisuudessaan enemmän juomista ja katsoa, kuinka se toimisi. Jännittää vain hieman juoda urheilujuomaa uinnin aikana, kun olen tähän asti mennyt uidessa aina vedellä, enkä yhtään tiedä kuinka vaikkapa vatsa reagoi urheilujuomaan. Tässä taas näkee sen, kuinka raakile sitä lopulta onkaan urheilijana ja kuinka uutta juuri uintijutut ovat, kun vasta puolen vuoden jälkeen tajuaa ylipäätään miettiä tällaisia asioita. Aiemmin sitä on lähinnä keskittynyt muiden mukana pysymiseen yhteisissä uinneissa, mutta nyt ehtii jo mietiskellä hieman muunlaisiakin asioita.

Tänään kuitenkin vietän ansaittua lepopäivää. Ainakin kyljet ovat ansainneet leponsa. Kahdeksan päivän aikana uidut lähes 30 kilometriä ovat nimittäin alkaneet vähitellen tuntua kainaloiden alla kyljissä. Tämä puolestaan kuulemma on aika hyvä merkki. Ilmeisesti tekeminen altaassa muistuttaa siis hyvin pitkälti sitä, mitä sen pitäisikin muistuttaa, kun lihaksetkin kipeytyvät oikeasta paikasta. Ainakin omat tuntemukset tämän uintirupeaman jälkeen ovat sellaiset, että mitä enemmän uin, sitä paremmin uinti kulkee, vaikka olisikin hieman väsynyt olo ja työskennelleen tuntuiset lihakset. Uinti on kuitenkin minulle niin uusi laji, että se tuntuu välillä ikään kuin unohtuvan, jos altaasta on poissa paria päivää pidemmän ajan. Onneksi ohjelmaa silmäillessä näyttää siltä, että sitä pidempiä taukoja uinnin osalta ei ole luvassakaan

Lepopäivän jättiläisaamiainen.

Lepopäiväni alkoi juuri oikealla jättiläisaamiaisella ja kaloripommilla. Lähinnä siksi, ettei meidän jääkaapista juuri muuta kananmunien lisäksi löytynyt, mutta jaksaapahan sitten ainakin lounaaseen asti opiskella kovasti tämän voimalla. Annosta katsellessani hymyilin kyllä hieman, kun “normaali” naisihminen söisi tällaisen annoksen ehkä lounaalla tai päivällisellä, jos silloinkaan ja minä vetelen tällaisia kevyesti aamiaiseksi. Mutta toisaalta, kulutuskin on hieman erilaista kuin sillä “normaalilla” naisihmisellä. Ja niin kauan kuin kaapista löytyvät vaatteet tuntuvat jatkuvasti vain suurenevan hyllyillä lepäillessään, on ehkä syytäkin syödä näitä annoskokoja. Mahduin nimittäin pari viikkoa sitten kaupan sovituskopissa kokoa 34 oleviin housuihin ja meinasin ostaa ne pelkästään siitä ilosta, vaikkeivät ne olleetkaan muuten kivat. Uutenavuotena Turussa innostuin myös kokeilemaan vanhoja vaatteitani ja ensimmäistä kertaa sitten 55-kiloisten yläasteaikojen mahduin esimerkiksi rippijuhlissani pitämääni mekkoon, jonka vetoketju ei ole mennyt vuosiin kiinni. Ihan mukavaa, että sitä pienenee yrittämättäänkin, mutta onneksi pieneneminen ei ole tarkoittanut kovinkaan suurta painon tippumista vaan lähinnä ilmeisesti vartalon mallin muuttumista. Kehonkoostumusmittauksessa olisikin mielenkiintoista käydä pitkästä aikaa.

Tänään on kuitenkin aamiaisen jälkeen luvassa monen monta tuntia yliopistolla vietettyä aikaa ja päivän päätteeksi vielä lyhyt päivä töitäkin. Olen löytänyt kandityöni tueksi muutaman aivan loistavan artikkelin, joiden pohjalta sitä on helppo lähteä työstämään ja odotankin jo innolla, että voisin aloittaa itse kirjoitustyön vähitellen. Yhden kandin på svenska kokoon raapustaneena tiedän, että prosessi on toki vaativa, muttei kuitenkaan mahdottoman työläs, varsinkaan toivottavasti nyt, kun asioista saa kirjoittaa omalla äidinkielellään eikä pahimmillaan tarvitse kääntää kaikkea ensin päässään englannista suomeksi ja sitten suomesta ruotsiksi. Lisäksi työn tekemistä helpottaa myös se, että neuvoa ja apua on helpompi lähteä pyytämään, kun kaikki yleinen kommunikointi on niin paljon yksinkertaisempaa ja vähemmän jännittävää suomea puhuttaessa ja meidän kandiryhmämmekin todella pieni, vain muutaman opiskelijan suuruinen.

Kiitos muuten muutamaan viimeisimpään kirjoitukseeni ilmestyneistä kommenteista. On hauskaa, jos voi herätää teissä lukijoissa edes jonkinlaisia reaktioita pelkän yksinpuhelun sijaan. Ilmeisesti muurahaispesän sorkkiminen välillä auttaa.

Pakkomielle, ammattimaista urheilua vai tervehenkistä harrastelua?

Olen monesti saanut kuulla ns. ulkopuolisilta tahoilta olevani pakkomielteinen liikkumisieni suhteen. Ja yhtä monta kertaa olen pahoittanut mieleni näistä kommenteista. Kyllä, saatan olla pakkomielteinen, jos se tarkoittaa sitä, että herään aamuisin kuudelta lenkille ehtiäkseni tekemään sen ns. tuoreilla jaloilla ennemmin kuin väsyneenä monen tunnin työpäivän eli monen tunnin seisomisen ja kävelyn jälkeen. Saatan olla pakkomielteinen, jos se tarkoittaa sitä, että jätän välistä normaalien nuorten ihmisten mielestä kivoja asioita, siksi että haluan asettaa urheilemiseni monissa asioissa etusijalle enkä pilata hyvää treeniviikkoa vaikkapa makaamalla sohvalla kokonaista päivää vain siksi, että olisin käynyt hankkimassa itselleni huonon olon edellisenä yönä baarista. Saatan olla pakkomielteinen myös siinä mielessä, että urheilu on mielessäni ns. koko ajan. Pohdin jatkuvasti sitä, miten sovitan treenit arkeeni voidakseni suoriutua niistä mahdollisimman hyvin. Mietin kaikki syömiseni ja muut tekemiseni urheilemisen mukaan. Kuljen julkisilla paikoilla pienen peikon näköisenä, kun käytän mieluummin sen ylimääräisen vartin vaikka venyttelyyn kuin itseni meikkaamiseen ja laittamiseen.

Kuitenkin, näille ulkopuolisille kommentoijille sanan pakkomielteinen sisältö tuntuu olevan merkitykseltään erilainen. Loukattuani polveni kävin keppieni kanssa lähes päivittäin salilla ja vesijuoksemassa, kun en vain osannut olla paikoillani. Koska en treenannut jaloillani mitään moneen kuukauteen, lihakset hävisivät niistä aika tehokkaasti ja paino tippui kahdessa ja puolessa kuukaudessa leikkauksen jälkeisen makoilunkin seurauksena yli 10kg. Koko kesän sain kuulla kommentteja siitä, että olen syömishäiriöinen ja sairas, kun käyn treenaamassa kepeistä huolimatta ja paino tippui melko hurjasti. Aiemmin ihan oikeasta syömishäiriöstä kärsineenä nuo kommentit sattuivat hurjasti, kun ainoa tarkoitus treenaamisellani oli se, että edes jonkinlainen treenipohja säilyisi loukkaantumisesta huolimatta ja leikkauksen jälkeisen treenin aloittaminen ei olisi niin vaikeaa.

Nyt ns. terveenä aikana pakkomielle -kommentit tulevat useimmiten henkilöiltä, jotka itsekin treenailevat. Kuntoillakseen, laihtuakseen, pysyäkseen hoikkina. Nämä henkilöt käyvät jumpissa / salilla / hölkkäämässä sen virallisten suositusten mukaisen terveellisen määrän, siis n.5h viikossa ja heillä tuntuu olevan jonkinlainen päähänpinttymä siitä, että vain heidän tiensä on ainoa oikea ja kaikki siitä poikkeava jotenkin sairasta. Tavalliselle kuntoliikkujalle, jolla ei välttämättä ole kilpaurheilutaustaa varsinkaan yksilölajeista, voi olla käsittämätöntä se ero, mikä lopulta on kuntoilijan ja urheilijan siis liikunnan ja urheilun välillä. Liikunta ja kuntoilu on pääsääntöisesti aina hauskaa ja sen kanssa ei ole niin tarkkaa, jos jonain päivänä treeni jää välistä krapulan takia tai lenkille lähteminen ei huvitakaan sateisen sään vuoksi. Kun liikunnasta siirrytään urheiluun, väliin jäävillä treeneillä on merkitystä jo ennen kaikkea siksikin, että urheilussa lähtökohtaisesti on tarkoituksena mitata suorituksia, niin itseään kuin myös muita vastaan, kun kuntoilija ehkä koittaa saavuttaa omia tavoitteitaan muutaman kilon painonpudotuksesta alle 2h puolimaratoniin. Oikealle urheilijalle mikään ei riitä ja pyrkimys on aina olla parempi.

Ei-urheilijalle tämä ajattelumalli vaikuttaa varmasti pakkomielteeltä, myönnetään. Enkä sinänsä ihmettele, että elämäntapaani pidetään hulluna. Mutta paljastan teille minua pakkomielteisenä pitäville KUNTOILIJOILLE yhden asian: yhtä lailla kuin te nauratte minulle,  minua hymyilyttää ihmiset, jotka puhuvat itsestään URHEILIJOINA ja hetken päästä paljastuukin, että treeni on kaksi kertaa viikossa body pumpia, kerran viikossa hölkkälenkki, kerran pilatesta ja yksi spinning -tunti. Sillä ei nimittäin ole mitään tekemistä urheilun kanssa. Se on liikuntaa, kuntoilua, harrastelua. Mutta silti minä arvostan teitä ja sitä, että jaksatte liikkua ja harrastaa omaksi parhaaksenne, ilman tavoitetta olla harrastamassanne lajissa paras. Toivon vain, että tämä arvostus voisi joskus olla molemminpuolista.

Joskus kuntoilijan ja urheilijan välinen raja voi olla hyvinkin häilyvä. Minulla on tuttuja, jotka treenaavat selvästi enemmän kuin tavallinen liikuntaa harrastava henkilö, mutta kuitenkin ilman sen suurempia kilpailullisia tavoitteita. Heillä treenimäärät ovat jo melko suuria ja liikunnan suhteen on asetettu isojakin tavoitteita, mutta lähtökohtaisesti heistä suurimmalla osalla se pahin kilpailija on oma itse. Halutaan parantaa omia parhaita tuloksia, halutaan selvitä aina vaan vaativammista koitoksista, mutta ei haluta olla parhaita kaikista. Se oma suoritus riittää, vaikka treeniä painetaan välillä aivan hulluntavalla ja verenmaku suussa. Mielestäni on todella hienoa, että pystyy kaivamaan kaiken motivaation vain omasta itsestään ja kehittymisestään.

Itselläni pyöri mielessä vastaavanlainen kuntoilijan ajatusmaailma vielä viime kesänä, kun yritin tehdä paluuta kisaympyröihin täysin keskenkuntoisena. Iloitsin jokaisesta kivuttomasta lenkistä, yritin parantaa omia “testilenkkejäni” viikosta toiseen, halusin kokeilla triathlonia ja osallistuin tyytyväisenä kuntosarjan tapahtumiin. Kun kaikki liikkuminen on kuitenkin 15 vuoden ajan ollut kilpailemista ja jokainen lenkki ollut johonkin kilpailuun tähtäämistä, niin lähes huomaamattani ajatustapa on kääntynyt takaisin siihen tuttuun ja turvalliseen urheilijan ajatteluun kuntoilijan “haluan voittaa itseni” – ajattelusta. Voitin jo itseni kuntouttamalla polveni pitkän kaavan mukaan ja osallistumalla elämäni ensimmäiseen triathlonkisaan. Nyt se ei enää riitä, vaan haluan urheilla ja kuten jokainen urheilija, olla paras. Joskus tulevaisuudessa.

Koska haluan joskus tulevaisuudessa olla paras tai ainakin yrittää sitä, teen uhrauksia. Teen uhrauksia voidakseni harjoitella mahdollisimman ammattimaisesti työnteosta ja opiskelusta huolimatta. Ehkä tämä nykyinen aherrus joskus palkitaan ja saan mahdollisuuden kokeilla rajojani edes muutaman vuoden ajan niin, että ei tarvitsisi tehdä muuta kuin urheilla. Nyt siihen parhaaseen mahdolliseen suoritukseen on pyrittävä näissä vallitsevissa olosuhteissa, vaikkeivät ne edes lähentele optimaalisia. Tekemiseni alkavatkin siis lähestyä ammattimaista urheilua, vaikken olekaan ammattiurheilija. Mielestäni tässä ei ole mitään sen pakkomielteisempää, kuin vaikkapa siinä, että yrittäjä painaa töitää pitämättä lomaa vuosikausiin vain, koska haluaa yrityksensä menestyvän.

Sen myönnän, että tervehenkistä tämä touhuni ei sinänsä enää ole. Liikunnan terveyssuositukset paukkuvat yli komeasti näillä treenimäärillä. Kokoajan on joku paikka vähän kipeänä. Pikkuflunssassa tekee hyvin helposti mieli lähteä treenaamaan edes vähän. Mutta tervehenkisempää tämä ehkä kuitenkin on, kuin se perusopiskelijan “kolme kertaa viikossa kuntosaliketjun jumpassa, kolme kertaa viikossa tanssimassa baarissa niin kovasti, että muistikin katoaa” – liikuntaharrastus. Tai sen perus keski-ikisen kaljamahamiehen “käyn salilla neljästi viikossa kaksi tuntia kerrallaan nostelemassa painavaa rautaa. Loppuajan syön sitten hyvällä omalla tunnolla kebabia ja juon kaljaa” -liikuntaharrastus. Vai mitä?

No, kukin tavallaan. En halua lähteä samalle tielle kuin minun tekemisiäni ilmeisesti mielestään erittäin oikeutetusti kommenoivat ihmiset ja puuttua kenenkään muun harrasteluun, urheiluun tai mahdolliseen liikkumattomuuteen. Minusta tärkeintä on lopulta se, että ihmiset oikeasti liikkuisivat. Ehkä iloisimmaksi minut tekee se näky, kun näet vanhempia lastensa kanssa liikkumassa ja opettamassa näille sellaista elämäntapaa, joka minullekin on opetettu kotona. Eräs nyt jo urheilun lopettanut kaverini totesi vuosia sitten, että hänestä olisi todennäköisesti tullut pikkurikollinen ilman urheilua, mutta urheilu pelasti hänet. Nyt urheilu-uran loppumisen jälkeen hänen sanansa valitettavasti ovat osoittautuneet hieman liiankin hyvin paikkansapitäviksi ja toivon kovasti, että urheilu tai edes liikunta osuisi vielä joskus osaksi tämän kaverin elämää. Samalla tavalla toivon ja uskon, että monen ns. ongelmanuoren ongelmat olisivat ainakin pienempiä, jos heillä olisi muutakin tekemistä kuin hengata kaupungilla. Ei kaikista tarvitse tulla urheilijoita, mutta jokaiselle tekisi hyvää joskus kokea se puhdistava vaikutus, mikä kunnon lenkillä on päälle ja ajatuksille. Siihen saattaa jopa jäädä koukkuun.

Tämä pakkomielteinen ammattimaisesti urheileva hullu suuntaa nyt jokatapauksessa salille. Mukavaa viikkoa ja maanantaipäivää kaikille. Muistakaan liikkua, siitä tulee parempi mieli

23 kilometriä kaakeleita.

Treeniviikko numeroltaan 2 on saatu päätökseen ja tunnen itseni hyvin tyytyväiseksi tällä hetkellä. Siitä huolimatta, että vietin töissä viikostani n.35h ja sen lisäksi yliopistolla n.15h, ennätin treenata tuntimäärällisesti eniten koko tämän “triathlonurani” aikana. Uinnin osalta kirjautui treenipäiväkirjaan jonkinlainen ennätys, kun kuluneella viikolla katselin kaakeleita peräti 23 kilometrin verran sisältäen kaksi yli 5km treeniä ja niiden lisäksi myös kaksi yli 4km treeniä. Hiihtoladuillakin sain luisteltua kasaan talven toistaiseksi pisimmän lenkin, pituudeltaan 37km.

On hieno tunne, kun kahden ja puolen tunnin hiihtolenkin jälkeen olo on vielä sellainen, että voisi lähteä vielä uudestaan hiihtämään vaikka heti. Tällaista peruskuntoa ja näitä tuntemuksia olenkin kaivannut suuresti ajalta ennen polven hajoamista ja siksi ehkä tuntuukin niin hienolta, että puolentoista vuoden sitkeän työnteon jälkeen aletaan olla takaisin siinä pisteessä tai jopa ohi sen pisteen, missä olin ennen loukkaantumistani pohjan osalta. Onneksi ensi kesän odotetuimpaan kisapäivään on vielä aikaa 8kk verran, niin tästäkin pisteestä ehditään toivottavasti etenemään monen monta askelmaa eteenpäin.

Kuitenkin, vuoden 2012 toisen viikon treenit näyttävät yhteenkasattuina seuraavilta:

- uinti 8h30min, 23km

- hiihto 4h, 57km

- juoksu 2h30min

- kuntopiiri 1h35min

- pyöräily 30min

- lihashuolto 1h15min

YHTEENSÄ 18h20min, josta tehokasta aikaa 17h5min

Jääkiekosta, sen vihaamisesta ja siitä tykkäämisestä.

Tästä kaikki alkoi...

Vielä muutama vuosi sitten lukeuduin siihen ihmisryhmään, joka vihaa jääkiekkoa (ja jääkiekkoilijoita) syvästi. Taustalla lienevät neljä pitkää vuotta urheilulukiolaisena erään nimeltä mainitsemattoman turkulaisen seuran apinoita, anteeksi pelaajia, juuri ja juuri sietäen. Minulle jääkiekkoilija on lukiovuosista asti tarkoittanut samaa kuin jonkinlainen itseään täynnä oleva, mutta samalla täysin aivoton olento, joka liikkuu massassa, jossa kaikkien kasvoilla on sama typerän hölmö ilme, jossa kaikilla on samanlainen ylikasvanut rasvainen kampaus ja joka pitää kovaa ääntä. Yksittäin tavattuna massan osat olivat ihan hauskoja ja hyviä tyyppejä, mutta yhdistettynä samaan kasaan ainakaan oma huumorintajuni ei ihan riittänyt ymmärtämään juttujen hyvyyttä. Voinette siis ehkä arvata, etten kuulunut siihen isoon tyttöjen massaan, joilla elämän ja lukioajan ainoa tavoite tuntui olevan oman jääkiekkoilijan valloittaminen. Vaikka toisaalta, enhän minä harrastanut joukkuevoimistelua, niin en olisi kiekkovaimoksi kelvannutkaan…

Kuitenkin, tavattuani Tommin olen hieman joutunut muuttamaan käsitystäni. Tapasin nimittäin ensimmäistä kertaa (entisen) jääkiekkoilijan, jolla oli korvien välissä jotain muutakin kuin ajatus siitä kuinka erinomainen hän itse on. Myöhemmin olen tavannut myös esimerkiksi nykyisessä työpaikassani useita jääkiekon kanssa enemmän tai vähemmän tekemisissä olleita ja olevia henkilöitä, joista jokainen on todella hauskoja ja mukavia ihminen ja olen joutunut pyörtämään monia pinttyneistä stereotyyppisistä ajatuksistani. Terveisiä vaan pojille.

Ehkä, jos tapaisin nyt lukioaikana hermojani raastaneet erään nimeltä mainitsemattoman turkulaisseuran entiset kiekkojunnut, huomaisin, että nämä ihmiset ovat oikeasti kivoja ja kyseessä on lukioaikana ollut ainoastaan ilmiö, joka tunnetaan nimellä “joukossa tyhmyys tiivistyy”. Tai sitten tämä idioottimaisuus liittyy erityisesti vain tähän yhteen nimeltä mainitsemattomaan seuraan ja muualla ollaan fiksumpia. Yhtä kaikki, iloitsen kuitenkin edelleen aina, kun tämän nimeltä mainitsemattoman seuran liigajoukkue häviää pelin.

... ja tähän se päättyi!

Muutettuani Tampereelle kaksi vuotta sitten minun oli hyvä aloittaa jääkiekon hyväksyminen puhtaalta pöydältä. Täällä voisi mennä katsomaan liigakiekkoa ilman, että tarvitsisi mennä sen nimeltä mainitsemattoman seuran peliin. Ensimmäiseen peliin kuitenkin matkasimme pari vuotta sitten runkosarjan viimeisen kierroksen kunniaksi Helsinkiin katsomaan Jokerien ja Kalpan kohtaamista. Seuraavaksi kävin katsomassa muutaman pelin Hakametsässä mm. sen, kun Kalpa lähetti Tapparan kesälomalle.

Kuten huomaatte, olen käynyt katsomassa vain otteluja, joissa Kalpa on osallisena ja tähän minulla on myös muutama hyvä syy. Vaikka olen turkulainen, en halua kannattaa turkulaista joukkuetta. Syy lienee tässä vaiheessa kirjoitusta jo täysin selvä. Tamperelaistuvana en halunnut enkä halua ottaa mitään kantaa paikalliseen Ilves vai Tappara -sotaan, enkä siis kannata niistä kumpaakaan. Tosin jos on pakko valita, niin valitsen Tapparan. Ihan vain siksi, että tykkään niiden vaatteista ja värimaailmasta enemmän. Nainen, mikä nainen.

Mutta koska meillä kotona on jo yksi kalpalainen ja tykkään kovasti Kuopiosta, olen kehittänyt itselleni kahdessa vuodessa jonkinlaisen uskomattoman Kalpa innostuksen. Kalpailuni kanssa saan olla täällä Tampereella neutraali ja olen sitten jo valmiiksi fani, jos muutto Kuopioon joskus toteutuu. Kalpan kannattamisen myötä olen myös oppinut jopa tykkäämään jääkiekosta ja nykyään en edes osaa valita, onko suosikkijoukkueeni kenties Kalpa vai ikisuosikkini Tsekin maajoukkue. Olen nimittäin taitava rinnastamaan keskenään myös tavallisen suomalaiset seurajoukkueet ja mitaleja napsivat maajoukkueet. Koskahan Kalpa seuraavaksi vierailisi jossakin täällä lähistöllä pelaamassa, hmm..

Arvaatkaahan muuten, kumpi meistä kahdesta oli eilen enemmän innoissaan taputtamassa, kun Tapparan verkko soi jatkoajan alkupuoliskolla?

Synttäripäivä

Eilen meillä vietettiin pyöreiden vuosien merkkipäivää, kun Tommi saavutti 30 ikävuoden rajapyykin. Minulla kyseiseen päivään on vielä matkaa viisi vuotta ja muutama kuukausi eikä tuo meidän perheen vanhempi ja viisaampi osapuolikaan onneksi vielä kovinkaan kalkkeutuneelta keski-ikäiseltä vaikuta.

Koska kumpikaan meistä ei ole vähääkään juhlaihmisiä eikä aikataulukaan oikein mahdollistanut mitään suurempaa (molemmat eilen ja tänään töissä), kolmekymppisiä vietettiin hyvin rauhallisesti ja tylsästi, siis kahdestaan kotona. Ainoana eroavaisuutena tavalliseen perjantai-iltaan oli ehkä hieman harkitumpi ruokapuoli ja Siilin tonttujen joululahjapaketin avustuksella siistimmäksi muuttunut ruokapöytä, joka tavallisesti toimii Tommin työpöytänä ja on naamioitu tietokoneella ja paperipinoilla.

Synttärisankari sai toki myös synttärikakkua, sekä töissä että kotona. Koska allekirjoittaneen päivä ja koko alkuviikko on ollut “melko” kiireinen, veti työkaverien valmistava kakku ehdottomasti pidemman korren hienoudessaan ja siihen käytetyssä ajatuksessa ja vaivassa. Vai mitäs sanotte?

Synttärijuhlat jatkuvat tänään Tappara-Kalpa -pelillä, mutta ensin on työpäivän vuoro. Heippa!

Minuuttiaikatauluja, hiihtoa kotiovelta ja märkäpuku-uintia uimahallissa…

.. niistä on tämä viikko kasautunut.

Minuuttiaikataulusta hienoin esimerkki lienee eilinen, siis keskiviikko:

klo 5.35 tunnin mittainen aamutreeni

klo 7.30 lähtö töihin

klo 8-15 töissä

klo 15.30 pikainen lounas yliopistolla

klo 16-18 luento yliopistolla

klo 18.15 hieman vajaan kahden tunnin uintitreeni

klo 20.15 lähtö kävellen kotiin uimahallilta

klo 21.15 myöhäinen “päivällinen”

klo 22.30 nukkumaan

Onneksi vastaavia päiviä ei sentään ole edessä ihan joka päivä, mutta harvoin on niitä päiviä, jolloin kahden treenin välissä ehtisi oikeasti levätä ja palautua. Tänäänkin edessä oli ensin aamulla kova hiihtolenkki, jonka jälkeen oli suunnattava suoraan töihin pitkäksi päiväksi ja töistä autoiltava taas suoraan uintitreeneihin, joista kotiuduin hetki sitten. Mutta eipä sillä, mieluummin touhuan jotain vähän kokoajan, kuin olen touhuamatta. Kaikki tuntuu tällä tavalla sujuvan paljon paremmin. Tai kaikki muu paitsi omasta ulkomuodosta huolehtiminen (mikä meikkipussi, mitkä kivat vaatteet?) sekä kodista huolehtiminen ja sen siivoaminen.

Aikatauluja hieman helpottaa talven saapuminen vihdoinkin myös tänne meidän kodin nurkille, sillä nyt hiihtämäänkin pääsee käytännössä suoraan kotiovelta eikä tarvitse enää käyttää automatkoihin vähintään tuntia päästäkseen hiihtämään. Aamusella kävinkin nauttimassa ensimmäistä kertaa näistä meidän kotiladuista ja oli se vain hienoa, kun ei tarvinnut kiertää puhkikulunutta ja jäistä kilometrin rinkiä ympäri, vaan sai hiihdettyä koko reissun yhtenä kierroksena. Vauhtikestävyysalueen kiusaaminenkin tuntui paljon helpommalta ja mielekkäämmältä, kun maisemat vaihtuivat samalla tiuhaan tahtiin.

Märkäpuku-uintia puolestaan harrastettiin tämän illan uintitreeneissä. Oli melko hassu tunne, kun yhtäkkiä kelluikin pinnalla ihan tuosta vaan, mutta silti pystyi potkimaan normaalisti, kun ei ollutkaan pulliksia jalkojen välissä. En ole koskaan ennen uinut märkäpuvulla uimahallissa ja edellisestä avovedessä käynnistäkin on aikaa jo kohta puoli vuotta, joten kokemus oli jälleen kerran minulle ensimmäinen laatuaan. Kerrankin tuli ainakin kunnolla kuuma uidessakin.

Silmäluomien lupsahdellessa kiinni lienee aika sulkea kone tältä päivältä ja suunnata nukkumaan. Pitkät ja kunnolliset yöunet jäänevät tällä kertaa haaveeksi, kun huomenna pääsee töihin jo seitsemäksi aamulla ja saa vaihtokaupassa kokonaisen illan hyvää treeniaikaa, vaikka pitäisi välillä päiväunitauonkin.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille, toivottavasti teilläkin on ollut tehokas ja onnistunut viikko. Allekirjoittanut ainakin on melkoisen tyytyväinen tähänastisista “saavutuksistaan” tämän viikon aikana