Edellisestä oikeasta pyöräilykisastani on ehtinyt vierähtää jo lähes vuosi. Tai no, eipäs liiotella, melko tarkalleen 11 kuukautta siitä on vasta. Tämän vuoksi osa vanhoista kisapäivän rituaaleistani ja hermoiluistani on unohtunut, mutta osa on ja pysyy iskostuneena mieleen seitsemän vuoden kokemuksella.
Kisapäivä alkaa tietysti tukevalla aamiaisella, jonka valinnasta tällä kertaa vastasi Tommi hankkimalla minulle eilen kaupasta riisipuuroa. Joskus olen joutunut syömään kisa-aamiaiseksi myös pastaa paljaaltaan tai öljyn kanssa, kiitos samaisen herrasmiehen, mutta tällä kertaa sain siis eteeni jotain hieman mukavampaa aamusyömistä.
Tärkeimmät kisaamiseen liittyvät tavarat, kuten pyörät, kiekot, ajovaatteet, kypärät ja kengät katson valmiiksi jo edeltävänä iltana. Eilisiltakin meni meiltä molemmilta siihen, että säädettiin tempopyöräni vaihteita ja katsottiin, että kaikki toimii. Nyt ne on helppo vain pakata kokonaisina Vitoon eikä minun tarvitse murehtia niistä sitten enää kisapaikalla, varsinkin kun tällä kertaa Tommi ei edes pääse mukaani kisoihin auttamaan töidensä vuoksi. Kisakassin sisältöä en nyt viitsi kuvata teille, sillä pakkaustyylini on jotakin pyörremyrskyn ja oman järjestyksen väliltä. Tiedän siis itse, mihin olen erittäin loogisesti pakannut minkäkin tavaran, mutta muiden mielestä sisältö näyttää todennäköisesti iloiselta sekamelskalta, josta ei voi löytää yhtään mitään.
Kassistani löytyy kuitenkin (hyllynreunalla kuvattu) kisamaskottini Barbabravo.
Perinteisesti näihin rituaaleihin kuuluu myös suuri hermostuminen, kiukkuilu ja sättääminen. Tämä on ainakin nyt poissa. Minua kyllä jännittää lähteä kisaan, mutta koska tiedän, että päällä seisominenkaan ei auta ja en missään tapauksessa tule taistelemaan päivän kisan voitosta, niin suurin hermostus on poissa. Minulle voitto on tänään yhtäkuin osallistuminen. Se, että pääsen starttiviivalle ja saan ajaa kisan tasapainoisesti ja mahdollisimman pitkälle ilman kipua, on minulle tärkeintä. Toivon toki, etten olisi aivan viimeinen, mutta tiedostan sen tosiasian, että näillä pyöräilykilometreilla ja harjoitustunneilla listan viimeinen sija on se todennäköisin.
Mutta jostain on lähdettävä liikkeelle tai muuten saan kuluttaa loppuikäni tuloslistojen viimeistä sijaa. Tiedän kokemuksesta sen, että olen sen tyyppinen urheilija, että tarvitsen paljon kisoja alle, jotta pääsen kuntoon. Tarvitsen paljon tehoja ja paljon treeniä, että saan itsestäni irti sen kaikkein parhaimman suorituksen, mutta toisaalta olen myös sitä tyyppiä, joka ei saa yksin treenatessa itsestään läheskään samanvertaa irti kuin vaikkapa viikkokisoissa tai näissä ihan oikeissa kisoissa. Siksi aloitankin kisaamisen täysin raakileena ja puolikuntoisena, mutta hyvillä mielin ja innostuneena. Ehkä tästä alkaakin uuden rituaalin aikakausi ja kisa-aamut menevät tästä lähtien hermoilematta, hymyillen ja positiivisen jännityksen parissa?
Jätä kommentti