Liian usein sitä tuntuu kulkevan laput silmillä ja ummistavan silmänsä kaikelta kauniilta lähellään. Sitä vain porhaltaa hirveää kyytiä paikasta toiseen, päivästä seuraavaan huomaamatta niitä pieniä ja hienoja asioita elämässään. Aina on olevinaan hirveä kiire. Niinäkin hetkinä, kun ei ole kiire, on vähintäänkin niin väsynyt kaikesta aiemmasta kiireestä, että tekisi vain mieli hautautua tyynyjen ja peittojen keskelle ja olla tekemättä tai miettimättä mitään.
Sitä jotenkin pitää kaikkea liian itsestäänselvänä. Töihin laahautuu aamulla unisin silmin tajuamatta, kuinka etuoikeutettu ylipäätään on, kun on saanut olla lukioikäisestä asti töissä, yleensä juuri haluamissaan paikoissa opintojen ohessa, toisin kuin moni muu samanikäinen. Kesän aikana olen joutunut päivittäin näkemään (kaukaa) sellaisiakin ikäisiäni nuoria, jotka ovat täydellisessä syöksykierteessä normaalin arjen ja yhteiskunnan ulkopuolella. Olenkin hiljaa itsekseni päättänyt, että jatkossa olen kiitollinen jokaisesta työpäivästäni ja siitä, että tasapainossa olevat opinnot, harrastukset ja työ pitävät minut poissa elämän syrjäraiteilta.
Silloin, kun asuin vielä Turussa ja Tommi Tampereella (tai käytännössä ei missään, maailmalla), iloitsin ja odotin suunnattomasti jokaista kertaa, kun näkisimme. Nyt meillä on ollut puolentoista vuoden ajan yhteinen osoite ja toisen näkee käytännössä jokaikinen päivä. Pelkäsin aiemmin, että kyllästyisin kun kaikki muuttuisi liian tavalliseksi ja arkiseksi. Mutta jotenkin kummasti sitä yhä odottaa toisen paluuta töistä kotiin iltaisin ja on jokainen aamu onnellinen herätessään toisen vieressä. Vielä kun muistaisi kertoakin sen toiselle riittävän usein, eikä vain ajattelisi, että ”kyllä se tietää, mitä sitä turhia höpöttämään”.
Aina olen tykännyt treenata kovasti. Olen nauttinut siitä, että voin viipottaa yksinäni, omien ajatusteni kanssa lenkkipoluilla. Mutta en ollut koskaan miettinyt syvemmin, mikä suhteeni urheilemiseen ja liikuntaan on, ennen kuin tapahtui se, mitä jokainen urheilija pelkää – paha loukkaantuminen. Oltuani neljä kuukautta keppien armoilla ja tästä ajasta kuukauden täydellisenä, avuttomana vuodepotilaana tajusin, kuinka vahvasti identiteettini on rakentunut sen varaan, että olen hyväkuntoinen urheilija. Minua itketti lähes joka päivä tuon neljän kuukauden aikana oma avuttomuuteni ja kykenemättömyyteni tekemään mitään.
Aiemmin olin treenannut ja kisannut. Olin tykännyt siitä, löytänyt urheilun parista hienoja ystäviä ja saanut upeita kokemuksia. Mutta en ollut tajunnut arvostaa jokaista päivää, jona olin saanut urheilla ja olla terve. Minut piti pysäyttää seinään ennen kuin tajusin, kuinka tärkeää liikkuminen minulle olikaan ja kuinka vähän itsestäänselvää se voikaan olla. Tajusin, kuinka minunkin – nuoren urheilijan – on oikein keskityttävä pitämään huolta itsestäni, jotta pysyisin terveenä ja pystyisin liikkumaan. Kaikkea ei omalla huolenpidollaankaan voi taata, vaan mikä tahansa päivä rattijuoppo voi ajaa päälleni vaikka työmatkalla tai saatan kaatua pahasti pyörällä. Koskaan ei voi tietää, milloin on taas uusi seinä tulee vastaan ja siksi, otettuani ensimmäisen kävelyaskeleet ilman keppejä viime syksynä, päätin että opettelen taas nauttimaan jokaisesta tekemästäni urheilusuorituksesta.
Monen mielestä mietin liikaa ja usein yllätän itsenikin ihmettelemästä omia ajatuksiani. Eikö olisi helpompaa vain mennä eteenpäin päivästä päivään miettimättä sen kummemmin? Kävisi töissä, treenailisi, näkisi kavereita.. Näin välttyisi todennäköisesti monelta mielipahalta, kun ei olisi jatkuvasti analysoimassa muiden sanomia sanoja tai kasvojen ilmeitä ja useat kyyneleet olisivat jääneet vuodattamatta, kun ei olisi huomannut jotakin todella surullista, kaunista tai herkkää asiaa ympäristössään.
Enää minulla ei ole pitkään aikaan ollut aikaa harhailla päättömästi kävellen ympäri kaupungin katuja ja tehdä havaintoja ympäröivästä maailmasta harvase päivä. Kuitenkin, löydän ajoittain vielä sisästäni sen saman hieman yksinäisen tytön, joka näkee ympärillään viattomia pikkulapsia, hupsuja koiranpentuja ja ihania vanhoja mummoja. Etenkin kesäiltaisin se tyttö lähtee kävelylle autioille kaduille ja napsii valokuvia näkemistään kauniista asioista, kun muut samanikäiset istuvat keskustan terasseilla.
Eilen tuo tyttö pääsi taas vapaaksi. Aamulla pääsin tekemään pitkän ja hyvän treenin loistavien ihmisten seurassa. Harmitus kiukunneesta vatsalihaksestakin haihtui, kun huomasin taas olevani mukana porukassa, jossa ihmisillä on sama, mutta kuitenkin niin erilainen, tavoite. Järvivedestä märän asun kanssa oli hyvä ajaa autolla kotiin ja ruokakaupassa minua odotti todella mukava myyjä, jonka iloinen mieli tarttui minuunkin. Tommin tultua töistä kotiin nukuimme vierekkäin päiväunia, minä treenistä väsähtäneenä, Tommi pitkän (ja kuuman) työpäivän päätteeksi. Kerrankin ei ollut kiire mihinkään. Illalla lähdin kävelylle, kiertelin ihmisistä täysin autiota satama-allasta, joka oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi auringonlaskun voimasta. Kuuntelin lokkien kirkunaa.
Muistin taas, kuinka paljon minulla onkaan elämässäni asioita, joista saan olla onnellinen.
Jätä kommentti