Työpäiväni pysäytti tänään uutinen, jota en olisi halunnut joutua lukemaan vielä vuosikausiin. ”Mika Myllylä on kuollut”, huusivat kaikkien uutissivustojen etusivujen otsikot.Uutinen pysäytti minut monestakin syystä.
Mika Myllylä edusti ja edustaa minulle yhä sellaista lapsuuden aitoa ihannetta, josta en ole halunnut enkä pystynyt luopumaan dopingkäryn, epo-tunnustustusten tai alkoholiin enemmän tai vähemmän liittyneiden toilailuidenkaan myötä. Kuka muukaan kuin Mika, minulle kaikkien aikojen suomalainen hiihtäjä, olisi inspiroinut paremmin L:n arvoista, alle tunnissa hurmiossa kirjoittamaani ylioppilasainettani (otsikosta ”Kuinka urheilijasta tehdään legenda?”). Oli suo, sauvat ja Mika. Oli legenda, johon pikkuinen hiihtäjätyttö kiintyi lopuksi iäkseen. Oli hiihtäjä, jonka taistelu sateen keskellä, kultainen risti kaulassa keinuen, ei unohdu ainakaan minulta ikinä. Oli huikea urheilija, joka joutui Lahden tapahtumien jälkeen median ja ihmisten takaa-ajamaksi, eksyi ja hukkui. Oli mies, perheen isä, joka kuoli aivan liian nuorena ja jätti jälkeensä perheen ja läheisiä ihmisiä, joille toivon kovasti jaksamista ja voimia.
Aivan liian usein törmää Myllylän tarinan kaltaisiin surullisiin tarinoihin, joissa entinen urheilija joutuu syöksykierteeseen jonkin ikävän tapahtuman tai yksinkertaisesti uran luonnollisen loppumisen tuoman radikaalin elämänmuutoksen myötä. Erään suuren suomalaisen urheilujärjestön johtoportaassa toimiva ystäväni kommentoikin tänään facebookissa uutista Myllälän poismenosta mielestäni harvinaisen ajatuksiaherättävällä tavalla: ”Vaikka alkoholismi onkin sairaus, josta voi parantua vain, kun ihminen sitä itse haluaa, silti epäilen, että Mika jätettiin liian yksin. Kun joutuu niinkin ”rappiolle” kuin Mikakin joutui, ”kaverit” ovat sitten sitä porukkaa, jotka kyllä osaavat vetää vain syvemmälle…Mika ei ole eka, eikä ainoa urheilija, jolle on kuningas alkoholi tullut uran tilalle. Tähän pitäisi pystyä jotain ratkaisuja löytämään…”
Minä olen törmännyt elämässäni liian läheltä sairauteen nimeltä alkoholismi. Tiedän, kuinka paljon pahaa ja kipua alkoholismi aiheuttaa alkoholistin läheisille, mutta voin vain kuvitella, millaisten pirujen keskellä alkoholisti itse elää. En tiedä, millaista on kohdata elämässään täydellinen romahdus, mutta uskon, että tilanteessa jossa matto vedetään jalkojen alta, on pulloon helppo tarttua ja turruttaa sillä oma epävarmuutensa, häpeänsä, eksynyt olonsa, kipunsa tai surunsa.
Minusta alkoholistia ei pitäisi kenenkään tuomita, oli kyseessä sitten dopingkäryn jälkeen pulloon tarttunut entinen urheilija, avioeron jälkeen raiteiltaan suistunut entinen kotirouva tai millaisesta tahansa taustasta ponnistava sairastunut henkilö. Kukaan ulkopuolinen ei lopulta voi tietää, mikä ihmisen on ajanut tarttumaan pulloon ja viimekädessä se on alkoholisti itse, joka voi muuttaa suunnaan, ei kukaan muu. Apua voi ja pitää tarjota, mutta jossain tilanteessa irtipäästäminen on se paras keino.
Irtipäästäminen oli se ratkaisu johon itse päädyin. Ratkaisu kirpaisi hieman lopullisten hyvästien hetkellä, mutta toisaalta sen avulla muistan yhä kyseisestä ihmisestä päällimmäisenä kauempana historiassa olevat hyvät ja onnelliset hetket, en sairasta ja minua satuttavaa ihmistä. Päästettyäni irti pystyin antamaan tälle ihmiselle pikkuhiljaa asioita anteeksi ja muistamaan hänestä juttuja, jotka muutaman viimeisen vuoden aikana olivat peittyneet vihan ja pettymyksen alle. Nyt minulla on enää jossakin pinnan alla piilossa ikävä sitä minulle aiemmin tärkeää ihmistä, joka joi itsensä pois läheltäni.
Tämänpäiväinen uutinen nosti tuon piiloon laittamani ikävän pintaan kovemmin kuin mikään muu aiemmin. Tajusin, että jos olen ollut kykenevä ihailemaan suuresti jotain itselleni tuntematonta ihmistä huolimatta kaikista hänen sotkuistaan, minun on oltava kykenevä myös antamaan anteeksi pahat asiat ja ikävöimään itselleni rakasta ihmistä hänen suhdettamme murentaneesta sairaudestaan huolimatta. Terveisiä sinne pilven reunalle, minun on kova ikävä niitä aikoja, kun sinä olit vielä terve ja onnellinen!
Luettuani merkintäsi viimeaikaisiin Mika Myllylä -uutisiin liittyen mulle tuli itsellekin haikea olo. Myllylä merkitsi mun lapsuudessani ja kilpaurheiluaikanani myös mulle suurta suomalaista hiihtäjälegendaa, jonka vuoksi hiihtokisoja kannatti katsoa televisiosta, vaikka olisi voinut olla paljon muutakin tekemistä. Tosiaan, oli sauvat, suo ja Mika. Kun itse kilpailin nuorten yleisurheilun SM-tasolla, kokeilin itsekin suojuoksua peruskuntomielessä just sen takia, että se oli Mika Myllylän juttu. Nyt on sellanen olo, että yksi suurmies on taas poistunut joukosta, eikä samanlaista miestä tule enää koskaan.