Ikävän kyyneleitä.

Huomenta,

täällä sitä tuijottelee peilistä vastaan tyttö, jolla punaiset ja turvonneet silmät. Tyttö, joka itkeskeli koko illan ja pitkälle yöhön asti. Kuten jo eilenkin kerroin, uutiset hiihtosankari Mika Myllylän kuolemasta laukaisivat minussa tunteiden ja ajatusten ketjun, jonka olemassaolon olin yrittänyt kieltää ja piilottaa. Läheinen ihmiseni, jolla oli vakava sairaus nimeltään alkoholismi, haudattiin tämän vuoden alussa. Kuultuani tiedon hänen poismenostaan, itkin hieman. Itkin tuolloin omaa syyllisyydentunnettani siitä, etten ollut käynyt katsomassa yli vuoteen tätä minulle ennen niin rakasta ihmistä. Kysyin vain itseltäni, että olenko kauhean paha ihminen ja jatkoin itkuani muutaman hetken ajan.

Hautajaispäivänä en vieräyttänyt kyyneltäkään. Tiesin, että vieressäni penkkirivissä istui ihminen, jonka tarvitsi saada olla heikko sen päivän ja jolle halusin tarjota kaiken mahdollisen tukeni. Koin, että minun tehtäväni oli, jälleen kerran, olla vahva, jopa kylmä. Koko keväänä en ole suonut juuri ajatustakaan tälle luotamme lähteneelle ihmiselle, lukuunottamatta ajoittaisia ”Onneksi se pääsi pois” – ajatuksia.

Eilen minuun sitten iski joku. Itku ja suurensuuri ikävä vyörysivät esiin. En enää muistanut lattialla makaavaa ja ilkeyksiä huutelevaa juoppoa. En enää muistanut itseäni lukittautuneena työhuoneeseen pakoon. En enää muistanut läheisiä ihmisiäni kärsimässä tämän ihmisen juomisesta. Muistin muistoja lapsuudesta. Muistin kaikki ne tietyt herkulliset ruuat, joita tämä ihminen teki, ei kukaan muu. Muistin kissan, jonka hän toi. Muistin vain kaikki ne asiat, joista tiedän olleeni tälle ihmiselle yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ja rakkaimmista asioista. Muistin lempinimet, joilla hän minua kutsui. Olin taas se pieni Terhinkäinen, jolle tämä ihminen oli tärkeä.

Tänään aamulla jäljellä on enää tyyneys ja muutama harvakseltaan tipahteleva kyynel. Minä en enää tunne yhtään vihaa, pelkkää ikävää ja surua, mutten pahoja sellaisia. Ikävöin hyvällä tavalla, muistan onnelliset asiat. Ehkä vihdoinkin voin kasvaa kivun yli, luomatta pelkkänä hätäratkaisuna kovaa kilpeä päälleni. Unohtaa en halua, haluan vain tehdä sovun itseni ja ajatusteni kanssa.

Onneksi treeniohjelmaankin osui sopivan päivän kohdalle lepo. Minusta nimittäin tuntuu, että urheilusuoritukset olisivat menneet tänään ihan harakoille valvomisen, itkemisen ja muiden tunnemyrskyjen seurauksena. Tänään aionkin olla vain hyvin kiltti itselleni. Syön vain ekstrahyviä ruokia, luen kivoja lehtiä ja lepäilen. Kunhan ensin selviän työpäivästä.

Read Full Post »

Pysäyttävä uutinen ja iso ikävä.

Työpäiväni pysäytti tänään uutinen, jota en olisi halunnut joutua lukemaan vielä vuosikausiin. ”Mika Myllylä on kuollut”, huusivat kaikkien uutissivustojen etusivujen otsikot.Uutinen pysäytti minut monestakin syystä.

Mika Myllylä edusti ja edustaa minulle yhä sellaista lapsuuden aitoa ihannetta, josta en ole halunnut enkä pystynyt luopumaan dopingkäryn, epo-tunnustustusten tai alkoholiin enemmän tai vähemmän liittyneiden toilailuidenkaan myötä. Kuka muukaan kuin Mika, minulle kaikkien aikojen suomalainen hiihtäjä, olisi inspiroinut paremmin L:n arvoista, alle tunnissa hurmiossa kirjoittamaani ylioppilasainettani (otsikosta ”Kuinka urheilijasta tehdään legenda?”). Oli suo, sauvat ja Mika. Oli legenda, johon pikkuinen hiihtäjätyttö kiintyi lopuksi iäkseen. Oli hiihtäjä, jonka taistelu sateen keskellä, kultainen risti kaulassa keinuen, ei unohdu ainakaan minulta ikinä. Oli huikea urheilija, joka joutui Lahden tapahtumien jälkeen median ja ihmisten takaa-ajamaksi, eksyi ja hukkui. Oli mies, perheen isä, joka kuoli aivan liian nuorena ja jätti jälkeensä perheen ja läheisiä ihmisiä, joille toivon kovasti jaksamista ja voimia.

Aivan liian usein törmää Myllylän tarinan kaltaisiin surullisiin tarinoihin, joissa entinen urheilija joutuu syöksykierteeseen jonkin ikävän tapahtuman tai yksinkertaisesti uran luonnollisen loppumisen tuoman radikaalin elämänmuutoksen myötä. Erään suuren suomalaisen urheilujärjestön johtoportaassa toimiva ystäväni kommentoikin tänään facebookissa uutista Myllälän poismenosta mielestäni harvinaisen ajatuksiaherättävällä tavalla: ”Vaikka alkoholismi onkin sairaus, josta voi parantua vain, kun ihminen sitä itse haluaa, silti epäilen, että Mika jätettiin liian yksin. Kun joutuu niinkin ”rappiolle” kuin Mikakin joutui, ”kaverit” ovat sitten sitä porukkaa, jotka kyllä osaavat vetää vain syvemmälle…Mika ei ole eka, eikä ainoa urheilija, jolle on kuningas alkoholi tullut uran tilalle. Tähän pitäisi pystyä jotain ratkaisuja löytämään…”

Minä olen törmännyt elämässäni liian läheltä sairauteen nimeltä alkoholismi. Tiedän, kuinka paljon pahaa ja kipua alkoholismi aiheuttaa alkoholistin läheisille, mutta voin vain kuvitella, millaisten pirujen keskellä alkoholisti itse elää. En tiedä, millaista on kohdata elämässään täydellinen romahdus, mutta uskon, että tilanteessa jossa matto vedetään jalkojen alta, on pulloon helppo tarttua ja turruttaa sillä oma epävarmuutensa, häpeänsä, eksynyt olonsa, kipunsa tai surunsa.

Minusta alkoholistia ei pitäisi kenenkään tuomita, oli kyseessä sitten dopingkäryn jälkeen pulloon tarttunut entinen urheilija, avioeron jälkeen raiteiltaan suistunut entinen kotirouva tai millaisesta tahansa taustasta ponnistava sairastunut henkilö. Kukaan ulkopuolinen ei lopulta voi tietää, mikä ihmisen on ajanut tarttumaan pulloon ja viimekädessä se on alkoholisti itse, joka voi muuttaa suunnaan, ei kukaan muu. Apua voi ja pitää tarjota, mutta jossain tilanteessa irtipäästäminen on se paras keino.

Irtipäästäminen oli se ratkaisu johon itse päädyin. Ratkaisu kirpaisi hieman lopullisten hyvästien hetkellä, mutta toisaalta sen avulla muistan yhä kyseisestä ihmisestä päällimmäisenä kauempana historiassa olevat hyvät ja onnelliset hetket, en sairasta ja minua satuttavaa ihmistä. Päästettyäni irti pystyin antamaan tälle ihmiselle pikkuhiljaa asioita anteeksi ja muistamaan hänestä juttuja, jotka muutaman viimeisen vuoden aikana olivat peittyneet vihan ja pettymyksen alle. Nyt minulla on enää jossakin pinnan alla piilossa ikävä sitä minulle aiemmin tärkeää ihmistä, joka joi itsensä pois läheltäni.

Tämänpäiväinen uutinen nosti tuon piiloon laittamani ikävän pintaan kovemmin kuin mikään muu aiemmin. Tajusin, että jos olen ollut kykenevä ihailemaan suuresti jotain itselleni tuntematonta ihmistä huolimatta kaikista hänen sotkuistaan, minun on oltava kykenevä myös antamaan anteeksi pahat asiat ja ikävöimään itselleni rakasta ihmistä hänen suhdettamme murentaneesta sairaudestaan huolimatta. Terveisiä sinne pilven reunalle, minun on kova ikävä niitä aikoja, kun sinä olit vielä terve ja onnellinen!

Read Full Post »