Tänään astuin jo kolmannen kerran viikon sisällä märkäpukupäällä järven rantaan odottamaan lähtökomentoa, tällä kertaa TT226:n harjoituskisoissa. Kädet eivät tärisseet puoliksikaan niin paljon kuin viime tiistaina ja hymyäkään ei tarvinnut pakottaa huulille ennen starttia. Uskaltauduin eturiviin rantaviivalle, tosin valikoin vielä turvallisen oloisen paikan vasemmasta reunasta (poiju kierrettiin myötäpäivään), mutta tällä kertaa en enää hätääntynyt ihan niin kovasti vieressä ja päällä viuhuneista ruumiinosista. Joku miesraukka taisi saada potkun jaloistani melko herkkään paikkaan, mutta mitäs ui niskaan ja jonkun sinilakkisen miehen jalkapohjia kutittelin käytännössä 2/3 uintimatkasta. Mihinkäs sitä nyt olisi hyvästä peesistä viitsinyt lähteä rimpuilemaan.
Kun nousin rannalle, joku huusi uintiajakseni 5 minuuttia. En ollut uskoa korviani ja häkellyinkin ilmeisesti niin paljon, etten meinannut millään päästä ulos märkäpukuni hihoista. Uinti-pyörä vaihtoni kesti kisaa sivusta seuranneen Lotan mukaan niin pitkään, että yleisössä oli jo pohdittu, pitäisikö jonkun tulla laittamaan minulle kengät jalkaan. Se vika tuossa ilmeisen hyvin sujuneessa uinnissa nimittäin oli, että tavarat eivät oikein tahtoneet pysyä tärisevissä käsissäni vaihtopaikalla. Onneksi vierailin ennen kisaa Suomen Urheilupyörässä ja vaikka olin paikalla n. 7minuuttia ennen sulkemisaikaa löysin erittäin hyvän palvelun (soitin liikkeeseen kotoa, kysyin kengistä ja siellä ne odottivat minua pinon päällimmäisiksi aseteltuina) ansiosta etsimäni: uudet, hienot triathlonpyöräilykengät, joiden ansiosta toivottavasti saan viilattua vaihdoista paaaaaaljon sekunteja pois! On erittäin harvinaista, että löydän minkäänlaisia pyöräkenkiä Suomesta pienen jalankokoni takia, mutta kerrankin hyllyssä oli valmiina juuri minulle täydellisesti sopiva yksi pari hopeisia shimanoita.
Juoksuosuus oli melkoisen raskas. Harjoituskisojen juoksuosuus suoritetaan Sarpatin latupohjilla, jotka olivat tänään viikonlopun sateiden jäljiltä vielä melkoisen pehmeät ja mäkiset. Mäet tosin tuskin ovat kasvaneet sateesta yhtään korkeammiksi kuin ennenkään, vaikka siltä välillä tuntuikin. Vaihtorävellyksestä ja mäkituskasta huolimatta olin kuulemma (tulokset eivät ole vielä päivittyneet nettiin ihmeteltäviksi ja itse olen täysin pihalla kisan kulusta, pistelin vain menemään omaa suoritustani) toiseksi nopein naispuolinen triathleetti maaliviivalla, edelläni vain ylivoimainen Venla, joten ilmeisesti en ollut täysin umpisurkea tänäänkään. Hauskaa oli ainakin jälleen ja minusta on aina niin hauskaa, kun ihmiset huutelevat ja kannustavat toisiaan kisankin aikana ja tunnelma on niin kovin leppoisa.
Omaa suoritusta on myös hauska verrata triathlonkoulukavereideni suorituksiin, sillä ryhmässä on useampikin miespuolinen triathleetti, joiden kanssa ”taistelemme” tasaisesti paremmuudesta. Minun vahvuuteni näihin treenikaverihini verrattuna on uinti, josta olen jokaisessa kolmessa kisassa noussut ylös meistä ensimmäisenä. Tänään sain uinnissa niin paljon etumatkaa, että vain yksi pojista ehti edelleni juoksussa, jossa olen yleensä (ja todennäköisesti tänäänkin) ottanut sitten vastavuoroisesti reippaasti takkiin. On jotenkin aina hirveän lohduttavaa nähdä tuttuja kasvoja kisan aikana ja muutama nopeasti vaihdettu sanakin antaa kummasti aina lisää voimia omaan suoritukseen. Puhumattakaan siitä, että maalissa on kiva vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia suorituksen varrelta, kun kaikki olemme kuitenkin melko uusia lajin parissa.
Kuitenkin, tekemistä riittää vielä kovasti, ennen kuin minusta on tehty ihan kunnollinen, oikea triathlonisti. Siitä johtuen huomenna onkin Kalevassa eräs tapaaminen ja uintitreeni ja kunhan SM-tempo ja -maantie on viikonloppuna ajettu alta pois, alkaa kuukauden kova projekti kohti Kuopiota ja elämäni ensimmäisiä triathlonin SM-kilpailuja. En olisi keväällä uskonut, että edes harkitsisin osallistuvani oikeisiin triathlonkisoihin, saati sitten SM-sellaisiin, mutta niin se vain nälkä kasvaa syödessä ja rima nousee korkeammalle. ”Jos nyt vaikka muutamassa kuntotapahtumassa kävisin” – ajattelu on muuttunut ”Menen katsomaan isojen tyttöjen sekaan, mihin vauhti riittää raakileena” – ajatteluun. En lähde tavoittelemaan kuuta taivalta, sillä varsinkin juoksuvauhdissa annan hurjasti tasoitusta parhaille tytöille, mutta päätin, että haluan jo heti nyt nähdä, missä mennään perusmatkalla Suomen kärkityttöihin verrattuna, vaikka onneksi siitä kärkivauhdista on jo saanut esimakua Venlan menoa (kaukaa) katsellessa.
Kun tietää tarkemmin omat heikkoutensa, on niihin helpompi asennoitua syksyn ja talven treeneissä. Kun tietää, missä kohtaa on tipahtanut kärjen kyydistä, voi joka kerta treenilaiskotuksen iskiessä muistuttaa itseään, miksi laiskotus on saatava väistymään. Toisaalta, perusmatkaa pidemmälle matkalle en edes halua lähteä, sillä en halua joutua tekemään suoritusta, jota en saa vietyä järkevästi ja hyvää vauhtia läpi. Todennäköisesti puolimatka ja etenkin sitä pidemmät matkat saavatkin odottaa ensisuoritustani vielä useamman vuoden ajan ellen nyt aivan hirmuiseksi rupea.
Mutta nyt hyvää yötä kaikki, työpäivä odottaa taas edessä huomenna.
Read Full Post »
Spinning around 